Kauko Parkkinen (oikeust.kand., valtiot.maist.) on toiminut viimeiset viisitoista vuotta itsenäisenä työsuhdekonsulttina ja lakimiehenä. Hänellä on työmarkkinajärjestö- ja yrittäjäjärjestökokemusta 22 vuotta. Metalliteollisuuden Työnantajaliiton laki- ja sopimusosaston johtajana hän toimi vuosina 1973-1981 sekä sivutoimisena työtuomioistuimen varajäsenenä vuosina 1975-1982. Kauko Parkkinen on kirjoittanut kuusi kirjaa työsuhde ja henkilöstöasioiden hoidosta sekä lukuisia yhteiskunnallisia, pamflettityyppisiä kirjoja. Kouluttajana hän on toiminut Helsingin yliopiston, Helsingin kauppakorkeakoulun, Johtamistaidon Opiston sekä eri järjestöjen, yritysten ja kuntien kursseilla ja seminaareissa.

Verkkolehtikolumni www.vapaasana.net 24.10.05

ON HÄPEÄMISEN AIKA VALTAMEDIALLA

Aarno "Loka" Laitinen tarjosi Iltalehden kolumnissaan professori Juhani Suomelle psykiatria, puhemies Paavo Lipponen piti Suomen Koivisto-kirjaa ylipitkänä syytekirjelmänä ja tohtori Jukka Tarkka suuntasi muutaman epätarkan iskun myös vyötärön alapuolelle.

Voimakkaat intohimopäästöt eivät voine johtua kerrotuista asioista sinänsä, nehän ovat olleet suurelta osin tiedossa, joskin valtamedian tiukasti vaikenemia. Tosiasiassa Suomi kohtelee Koivistoa kovin lempeästi. Mm. monia kiihdyttänyt väite, että hän nojasi Neuvostoliittoon Kekkostakin vahvemmin jää vaille Suomessa vuosia oleskelleen neuvostodiplomaatin Aleksandr Gorbunovin vahvistusta. Hänen muistelmakirjansa Tehtaankatu 1 paljasti vuonna 1992 mm. Koiviston tiiviin yhteispelin KGB-päällikön Viktor Vladimirovin kanssa kaikessa alastomuudessaan.

Kun Helsingin Sanomat julkaisi kirjasta ennakko-otteita sunnuntainumerossaan 28.3.92, hihkuin riemusta. Olin suunnitellut kirjaa, jonka kärki suuntautui käsittämättömään Koivisto-myyttiin, mutta nyt raskas työ kävi tarpeettomaksi, kupla puhkesi jo.

Ei puhjennut. Kirjasta tuli kyllä mainintoja samana päivänä mm. Ylen kaikilla kanavilla. Jääkiekkoselostaja(!) Tapio Furuholm kertoi Päivän peilissä, kuinka komeat läksiäiset Vladimirov oli järjestänyt Suomen koko kermalle 27.11.1984.

Furuholm kertoi ihmetystä herättäneen, että Koivisto oli joukosta pois, mutta jätti kertomatta, että tällä oli salainen kahdenkeskeinen läksiäistapaaminen ja muutenkin tiivistä kanssakäymistä Vladimirovin kanssa. Kuva nuhteettomasta yksinäisestä sheriffistä, jonka Helsingin Sanomien toimittajien nimimerkki Lauantaiseura oli Laitisen johdolla luonut nostaessaan Koivistoa presidentiksi, vain vahvistui.

Loukkauskiveksi lieneekin noussut mm. valtakunnan "päälehteä" edelleen dominoivan Lauantaiseuran tarkoin suojaaman myytin tarkastelu realiteettien valossa. Kekkonen oli paha mies, Koivisto taas pyhä. Toisesta mikä tahansa törky kelpasi mediaan, toisesta kirposivat selvimmätkin tosiasiat, ja musta kääntyi valkoiseksi.

VOI TÄTÄ KAKSINAAMAISUUDEN MÄÄRÄÄ

Tohtori Jukka Tarkan Ahti Karjalais -kirjan jälkeen 1989 Koivisto oli rynnännyt hyvin kiihtyneenä televisioon tuomitsemaan Vladimirov-suhteet Kekkosen mistään piittaamaattomaksi peliksi, josta hän oli kyllä kuullut mutta joka ei ollut maan tapa. (Vinkki Ylen TV1:lle: kaivakaapa arkistoista tuo pätkä, jossa Koivisto tosiasissa oli liki transsitilassa.)

Vuoden 1993 marraskuussa Paasikivi-Seuran kokouksessa Koivisto sitten ylisti salaisen erityiskanavan, "puoluelinjan", merkitystä Neuvostoliiton suhteiden hoidossa. Hiljan Urho Kekkosen 70-vuotisjuhlasäätiön palkitsema Helsingin Sanomien toimittaja Unto Hämäläinen kertoi selostuksessaan, että puheenvuoroa kuunneltiin "hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa". Ihmetystä se ei kuitenkaan herättänyt.

Kirjani (Totuuden viimeiset hetket 1993) oli siis kirjoitettava, mutta sitä ei edes kannattanut tarjota arvovaltaiselle kustantajalle. Olihan Otava jo vuonna 1884 Jukka Tarkan tultua Pentti Huovisen jälkeen tietokirjajohtajaksi vetäytynyt optiosta, jonka olimme edellisen kirjani kustannussopimuksen yhteydessä Huovisen kanssa sopineet ilmajokelaisen Visen kaadosta kertovan kirjani julkaisemiseksi.

Kaato osui presidenttikausien taitteeseen, ja Pohjanmaalla uskottin, että Kekkosen jatkaessa sitä ei olisi tapahtunut. Kuitenkaan silloin ei vielä tiedetty, kuinka aktiivisesti Koivisto oli pääministerinä operoinut asiassa mm. Irakin suurlähetystön kautta.

Kolmannen painoksen julkistamistilaisuudessa parisen vuotta sitten Seinäjoella turkulainen insinööri Juhani Suominen oli paikalla kertomassa kokemuksistaan Irakin suurlähetystössä, mutta se ei mediaa kiinnostanut. Vain sinäjokelainen Ilkka kirjoitti hieman yliolkaisen jutun asiasta. Iltalehden Uolevi Mattila kirjoitti seikkaperäisen artikkelin, joka lähetettiin päätoimittajan vaatimuksesta Koiviston kommentoitavaksi eikä ole vielä palannut. Suomista ei haastatellut kukaan.

Asemiin ajosta kirjoittaessaan Suomi myös sivuuttaa Koiviston rymistelyn kesällä 1981 kutsumatta ja yllätyksenä Kultarantaan kertomaan, mitä Kekkosen "rauhaan kuului" saatuaan tästä keväällä henkisen yliotteen. Hänen oma kuvauksensa muistelmakirjassa kertoo enemmän kuin sata virallista asiakirjaa. Ihmeekseni Kanava julkaisi tekstianalyysini numerossaan 4/84, ilman kommentteja luonnollisesti. Teksti paljastaa kaikki Koiviston keskeiset luonteenpiirteet: ristiriitaisen hämäävän kielen, säälimättömän kovuuden, äärimmäisen vallanhalun, jälkien peittämisen.

Kirjasin kirjaani myös Iltalehden toimittajan Tarja Laaksosen (nyk Brita Passi) sanat Iltalehdessä 23.4.1992:"Yhtä samaa nolojen, suorastaan hävettävien lausuntojen sarjaa on ollut Koiviston koko ura, kun siihen arkistoissa perehtyy. Nolo on olla myös suomalainen lehtimies, kun lukee miten kiltisti me kaikki olemme tätä Yllimmäistä Opportunistia kohdelleet."

Jälkisuomettumisen näihin päiviin saakka suojaaman myytin rikkominen kiihdyttää nyt mieliä. Hyökkäyspartion kärki ei ihmetytä. Lipponen sanoi Suomen Kuvalehdessä 39/05 Koiviston jatkaneen edeltäjiensä työtä, sitä samaa, jonka hän Kekkosen syntymän satavuotisjuhlassa runttasi maanrakoon.

Rajuilla hyökkäyksillä on luonnollisesti tarkoitus myös säikäyttää Suomea, niin että hän ei enää uskaltaisikaan tehdä yhtä perusteellista työtä seuraavissa osissa, kun tullaan Koiviston varsinaisiin raskaan sarjan "sankaritekoihin", sinipunahallituksen manuaaliseen junailuun ja maan ajamiseen sen toimin sekä Koiviston oman vakaan/vahvan markan ja säästöpankkipolitiikan voimin lamaan.

Olennaiseen kannattaisikin varmaan entistä enemmän keskittyä. Kaikkien Koiviston koukeroiden perään tuskin kannattaa juosta, kunhan mitään ei pimitetä.

J.K.

Tuon tekstianalyysin kirjoittaminen oli ihan mielenkiintoista, Koiviston koukeroisten ja salakavalien kiemuroiden seuraaminen aukeni vasta vähitellen. Mutta kirjoituksen valmistuttua oli selvää, että sen julkisaaminen vielä DDR-huumaa elävässä julkisessa sanassamme voi olla ylivoimaista.

Ensimmäiseksi huomio kiinnittyi suurimpaan ja kauneimpaan. Kirjoitin (Totuuden viimeiset hetket, s.131):

"Sanoma Oy:n hallituksen puheenjohtaja Aatos Erkko oli käyttänyt kuuluisan ja ansiokkaan puheenvuoron siitä, miten lehdistön tehtävä on olla majakkana ja valaista kaikkia ajan ilmiöitä.

Tiesin vallan hyvin, että jos olisin itse lähettänyt kirjoituksen Helsingin Sanomille, se olisi vähin äänin sijoitettu majakan ulkopuoliseen pimeyteen roskakoriin.

Erkko sen sijaan oli vähän aiemmin hieman kehaissen sanonut, että hän on sellaisessa asemassa, että hän saa (vielä) lehdessään julkaistuksi haluamansa kirjoituksen. Niinpä ajattelin käyttää takaovea ja pyysin Erkolta alihankintaa kirjoituksen saamiseksi julki lehden palstoilla.

Majakka sammahti välittömästi. Eikä ole tämän kirjoituksen kohdalla sen jälkeen valoaan vilauttanut edes Kanavan kirjoituksen arvioinnin vertaa.

Myöhemmin yritykseni asettui omiin surkuhupaisiin puitteisiinsa, kun hiemen tämän jälkeen Varkaudessa vihittiin Sanoma Oy:n uusi ja suuri painolaitos. Se oli niin suuri, että myös Suuri Ruhtinas tarvittiin sen vihkimiseen. Asiasta oli luonnollisesti sovittu jo Erkolle lähettämäni postin aikaan."

..............

Seuraavaksi yritin vähän pienempää takaovea ja menin kepun silloisen järjestöpäällikön Eero Lankian pakeille ehdottaen, että hän "uittaisi" kirjoituksen tuolloin hyvin ärhäkästi esiintyneeseen kepunuorten lehteen Kyntäjään. Lankian vastaus oli, että jos se julkaistaisiin vaikkapa nuortenkin lehdessä, niin kepu ei pääsisi ikinä hallitukseen ainakaan Koiviston aikana.

Lankia oli ilmiselvästi oikeassa. Mutta Koivisto on pitkä mies, ja hänellä on pitkä varjo. Niin myös Kekkosella ja Neuvostoliitolla, ja demarien pelko syvä. Kolumnin teksti koki hyllytyksen vielä a.D.2005 seinäjokelaisessa Ilkassa, jonka päätoimittaja Kari Hokkanen nousi kepun kuninkaantekijäksi Jäätteenmäen seikkailuissa, minkä muistoksi Hokkanen kantaa ensimmäistä suomalaisen journalismin Koominen Ali -palkintoa. Uusia vaalikirjojakin hän tarkastelee kolumnissaan siitä näkökulmasta, miten ne kohtelevat "Annelia". Niin syvässä istuu ihastus.

Ei siis riitä, että kepu on jo hallituksessa, vaan pelätään jo uloslentämistä seuraavissa vaaleissa. Toverien pelko on viisauden alku.

Artikkelin lähettämiseen Kanavalle ei enää liittynyt suuriakaan toiveita, mutta se tärppäsi heti. Sielläkään sen julkaiseminen ei mennyt seurauksista. Kohta tämän jälkeen tarjosin lehdelle kahta artikkelia. Toisen aiheena oli silloisen hallitusmuodon pykälä presidentin ja hallituksen vallanjaosta, jota pidin juridisesti mahdottomana, kun tuo vallanjako oli niin ristiriitainen. Tämä on vielä uudessakin perustuslaissa ratkaisematta.

Toisessa katsoin, että noudatettu tulopolitiikka, jolla palkkakustannuksia lisättiin yli kilpailijamaiden tason, oli mahdotonta edessä olevan EU:n ja yhteisen valuutan oloissa, joissa devalvaatio ei ollut enää mahdollinen. Euroa ei tietenkään vielä ollut, mutta jo ennen Maastrichtin sopimusta oli EU-sääntöjen mukaan selvää, että johonkin vastaan järjestelmään päädyttiin. "Maltillisiksi" mainostetuilla tupoilla on koko 2000-luvun ajan lisätty palkkakustannuksia yli euromaiden keskitason.

Kumpikin artikkeli joutui hyllytetyksi. On vaikea keksiä asialle muuta selitystä kuin se, että Koivisto-kirjotuksesta oli tullut "lunta tupaan" joltakin korkealta taholta, vaikka päätoimittaja Seikko Eskola sen luonnollisesti kiistikin. Siihen päättyi kymmenvuotinen kirjoitteluni Kanavaan hänen aikanaan, eikä uuden päätoimittajan Seppo Zetterbergin kausi alkanut juurikaan lupaavammin.

.................

Ennen Vise -kirjan (Laillinen murha) ilmestymistä mm. Kauppalehti julkaisi siitä pitkiä ennakko-otteita, mutta kun kirjan julkitulon jälkeen kävi ilmi, että Koivistolla oli sormensa pelissä, valtamediaan tuli täydellinen stoppi, vaikka Koiviston osuudesta ei silloin tiedettykään muuta kuin hänen toimensa Postipankin hallituksen puheenjohtana ja Ulf Sundqvistin operoimien toimien lopullisena siunaajana.

Helsingin Sanomat hyllytti julkistamispäivän iltana oman toimittajansa Eeva Palmin tekemän jutun eikä ole myöhemminkään maininnut kirjaa, ei juuri itse asiaakaan, vaikka nostikin 1.11.05 yllättäen konkurssin näkyvästi esille juuri Eeva Palmin kynän asiallisen artikkelin voimin.

Vain Turun Sanomat kertoi yli sivun otsikollaan, että VS-kirjan tekijä syyllisti myös presidentin. Vielä viime vuosikymmenellä toimituksen sisältä tuli tieto, että siellä tunnettiin yhä moraalista krapulaa moisesta huimapäisyydesta. Uudella vuosituhannella krapulan voisi ehkä jo vaihtaa ammattiylpeyteen.

VAALIT:

(Seuraavat tekstit eivät ole unohtuneet sivuille, vaan ne on jätetty tarkoituksella sellaisen tutustumista varten, joka haluaa paneutua pintaa syvemmältä nyky-Suomen kannalta olennaisiin kysymyksiin, jotka olisi tullut käsitellä vaalien edellä mutta jotka niin puolueet kuin lehdistökin sivuuttivat vaieten. Vasta vaalien jälkeen alettiin puhua mm. Kiina-ilmiöstä, joka on hyvä nimitys sikäli, että se kertoo syyn vaikeuksiimme olevan kiinalaisissa.)

Kauko Parkkinen
Sitoutumaton ehdokas kristillisdemokraattien listoilla Vaasan vaalipiirissä
Kampanjan avauspuhe Ilmajoella 13.12.2002

Miten tähän on tultu?
Voi sanoa, että tämän tilaisuuden valmistelut alkoivat 21 vuotta sitten, syksyllä 1981. Silloin oli ensimmäisen kirjani Näin tehdään tuhopolitiikkaa käsikirjoitus valmistumassa, ja kirja ilmestyi joulukuun alussa. Samaan aikaan oltiin täällä Ilmajoella valmistelemassa VS-yhtiöiden kaatoa. Siitä on myöhemmin saatu käsiin ensimmäiset dokumentit saman vuoden lokakuulta. Kekkosen kausi oli päättymässä hänen sairastumiseensa ja sijaispresidentiksi nousi Mauno Koivisto. Hän oli viimeisenä lukkona sekä VS-yhtiöiden kaadossa että tuporatkaisuissa.

Alkoi nykymeininki, totaalisen demarimeiningin kausi, jonka diplomityönä VS-yhtiöiden tuhoaminen hoidettiin. Sitä meininkiä pääministeri Lipponen on nyt ilmoittautunut jatkamaan, koska muuten uhkaa jokin ilmeisesti hyvin pelottava porvarillinen meininki.
Demarimeiningin tulokset ovat koko maassa samansuuntaiset kuin VS-yhtiöissäkin. Niitä ei tarvitse edes luetella, kaikki tuntevat ne, monet nahoissaan.

Suurtyöttömyys, valtion velka ja leipäjonot kyllä jokainen tietää, vaikka monet haluaisivatkin ne unohtaa. Terveydenhoidon kriisi on vasta äskettäin noussut esille julkisuudessa, ja kun nyt on keskusteltu jo Kansallisteatterin ja Kansallisoopperan sulkemisesta kolmeksi kuukaudeksi, on se osoitus sellaisesta henkisestä köyhyydestä, että se rinnastaa meidät ankeimpiin kehitysmaihin. Pelkkä uhka on paljon puhuva, vaikka se ei vielä tällä kertaa toteutunutkaan. Jotta voisimme tähyillä parempaa tietä eteenpäin, on ensin nähtävä, miten tähän on tultu, eli mitä tämä nykymeininki merkitsee.

* * *

Kun minulle vuonna 1984 tarjottiin tehtäväksi kirjoittaa kirja VS-yhtöiden kaadosta, panin sille kaksi ennakkoehtoa: Ensinnäkin asiassa ei saanut olla mitään hämärää, ja toiseksi minun tuli saada kirjoittaa kirja juuri sillä tavoin kuin halusin. Molemmat ehdot täyttyivät sataprosenttisesti. Yrityksen toiminta aina konkurssin katkeraan loppuun saakka oli esimerkillistä. Pääluottamusmies mm. kehui julkisuudessa, miten tarkoin yt-lakia sovellettiin siinäkin vaiheessa. Näiden kahden kirjan jälkeen mieltäni askarrutti jatkuvasti toisaalta se, miten maassa voidaan tieten tahtoen harjoittaa kuvaamaani tuhopolitiikkaa ja toisaalta se, miksi tällainen "diplomityö" ei näytä ainakaan vallanpitäjiä lainkaan hätkähdyttävän, ei edes kiinnostavan.

Kirjailija Jorma Ojaharju on jossakin lehtijutussa sanonut, että kaikissa myöhemmissä yhteiskunnallisissa kirjoissani on VS-yhtiöt jollakin tavoin mukana. Tämä pitänee paikkansa, ja se kuvaa, miten paljon asia on askarruttanut.

Tuoreimmassa Oi maamme -kirjassani olen omasta mielestäni päässyt melko lähelle selitystä. Siinä yhteiskunta on jaettu kahteen sektoriin, jotka elävät täysin omissa maailmoissaan. Poliittinen tai hallintosektori B on ikäänkuin komentosilta, joka antaa säännöt ja käskyt A-sektorille, "konehuoneelle". Tämä on luovan työn ja yritystoiminnan sektori, joka rahoittaa komentosillan ja luo taloudelliset arvot. Kuitenkaan komentosillan puolella ei edes tunneta saati piitata mitään siitä, miten konehuoneessa menee, vaan se lähinnä häiritsee ja sotkee sen toimintaa.

Kirjani kuvan (s.64) rahoitusluukusta tulee ylhäältä päin katsottuna tosiasiassa sontaluukku. Tämän kuvion avulla myös viime laman tulo oli hyvissä ajoin nähtävissä. Olkoon siitä esimerkkinä lehdistötiedotteeni, jonka annoin silloisen Suomen Yrittäjäin Keskusliiton SYKL:n nimissä Halikossa 6.6.1985. Totesin siinä, kuinka suomalaista työtä oli uusien vallanpitäjien toimin rikollistettu yritystoiminnasta maanviljelyyn ja karjanhoitoon. Kerroin, että "näin suuri ja lyhytnäköinen tylyys suomalaisen hyvinvoinnin luojia kohtaan selittyy vain sillä, että poliittisten virkanimitysten vakiinnuttua lainsäädännön valmistelu tapahtuu kuukausipalkkaa nauttivan vasemmistolaisen arvomaailman pohjalta". Totesin, että hänelle se arvomaailma, jota Oi maamme -kirjan termein voi nimittää A-sektoriksi, on täysin vieras ja käsittämätön sekä ideologiakin sen vastainen.Tämän A-sektorin toiminnan malliesimerkin muodosti VS-yhtiöiden toiminta. Niinpä komentosillan porukka ei siitä juuri muuta ymmärtänyt kuin sen, että se jollakin pelottavalla tavalla uhkasi sen valtaa, niinkuin nyt porvarillinen meininki Lipposta. Halikon tiedotteen viimeisessä kappaleessa totesin, että mainituista ja eräistä muista syistä "Suomi kulkee vakaasti kohti taloudellista katastrofia sinnikkäästi hokien, kuinka hyvin meillä menee". Eräistä seikoista katsoin kuitenkin johtuvan, että "totuuden hetki siirtyy vuosikymmenen loppuun".

Asiaan liittyy sellainenkin surkuhupaisia piirre, että Kauppalehti julkaisi tiedotteen alun sanasta sanaan, mutta jätti viimeisen kappaleen pois. Niin uskomattomalta se vaikutti, kun tämäkin lehti katsoi asioita komentosillan maailmasta käsin. Ei sen edustajaa ollut nytkään "Laillisen murhan" uusintapainoksen julkistamistilaisuudessa, vaan sen toimittajat tarvittiin seuraamaan lähinnä Hexiä ja Dow Jonesia. Tuon tiedotteen jälkeen demarimeininki on edennyt entistä pitemmälle. Lähes kymmenen vuotta sitten toteutetun "uudistuksen" jälkeen mm. työlainsäädäntö vilisee työrikosnimikkeitä, joita selailemalla jo näkee, miten vaarallista ja oikeastaan puolirikollista toimintaa on, jos Suomessa ryhtyy työnantajaksi. Viime vuonna voimaan tulleessa uudessa työsopimuslaissa työtodistuksesta poistettiin arvosana ahkeruudesta. Filosofi Timo Airaksinen oli nimennyt hieman aiemmin ilmestyneessä kirjassaan ahkeruuden ns. porvarillisista hyveistä ensimmäiseksi. Se siis kuului Lipposen pelkäämään porvarilliseen meininkiin, joten siitä tuli päästä eroon. Jos kovasti ahkeroi, niin siitähän saattavat tuloerot kasvaa. Sen jälkeen Suomi on demarimeiningin aikana ajettu negatiiviseen kierteeseen, jonka oikaiseminen voi jo olla myöhäistä. Joka tapauksessa sitä ei ole varaa enää yhtään myöhästyttää.

Miten tästä eteenpäin?
Muutaman kuukauden kuluttua kansalaiset ratkaisevat, mikä meno, mikä meininki maassa tulee vallitsemaan seuraavat neljä vuotta. Olimme marraskuun lopussa mm. puheenjohtaja Bjarne Kalliksen kanssa TT:n syyskonferenssissa, jonka otsikkona oli Suuntaa Suomelle. Tilaisuudessa vieraili myös pääministeri Paavo Lipponen, jonka oli määrä esittää ajatuksia hyvinvointiyhteiskunnan muutostarpeista.

Hänen puheitaan kuunnellessa tuli sääli, sääli meitä suomalaisia, jos noin loppuun kaluttujen ja köyhien eväiden varassa jouduttaisiin jatkamaan vielä seuraavatkin vuodet. Ei kuultu vähäisintäkään visiota, ei näkemystä ei edes uuden ajatuksen pilkahdusta. Oli vain vanhoja mantroja vakaasta talouskasvusta ja muutama työryhmä. Se oli koko konferenssin heikoin esitys, vielä huonompi kuin Harri Holkerin tai Sauli Niinistön, joissa molemmissa sentään oli edes väläys huumoria. Konferenssin selvästi paras puheenvuoro oli Perheyrittäjien Liiton varapuheenjohtajan, Machinery Oy:n viimeisimmän polven isien työn jatkajan ja toimitusjohtajan Janne Timosen pitämä. Siinä hän totesi mm. sen, miten talouskeskustelua hallitsee komentosilta ja unhoon jää konehuone, vaikka ei juuri näitä sanoja käyttänytkään. Hän ei ollut vielä tuossa vaiheessa lukenut kirjaani.

Omasta puolestani seurasin hieman aiemmin osanottajamäärältään laajaa tv-keskustelua suomalaisesta terveydenhoidosta ja sen kriisistä. Siinä ei yhtään sanaa kohdistettu siihen, miksi konehuone yskii ja sen tuottama rahavirta ehtyy - jolloin kansalaisetkin yskivät entistä pahemmin - saati että olisi mitenkään mainittu tarvetta edistää sen käyntiä. Tulin Ilmajoelle Tampereen kautta ja tulen suoraan vuorineuvos Paavo V. Suomisen tiedotustilaisuudesta, jossa julkistettiin hänen myötävaikutuksellaan syntynyt kirja Suomalaisen terveydenhuollon kriisi. Siinä on mm. paljon puhuva otsikko Terveyskeskukset lisäävät lääkäripulaa. Terveyskeskuksethan olivat demarimeiningin suuri keksintö. Demarit rakastavat keskuksia ja keskitystä. Lipponen monen muun tapaan kylläkin kehuskeli mm. hallituksen "työllisyyssaavutuksilla".

Todellisuus on kuitenkin siinäkin toinen. Se, että on edes tällä tavoin selvitty, johtuu kokonaan muista seikoista kuin hallituksesta. Lisäksi työttömyystilastoja on sotkettu niin pahoin, että niistä ei saa enää tolkkua. Kansantaloudessa tehdyn työn määrä työtunneissa mitattuna sen sijaan on yksiselitteinen luku.

Vuonna 1990 kansantaloudessamme tehtiin 4.415 miljoonaa työtuntia ja teollisuudessa vastaavasi 952 miljoonaa työtuntia. Kymmenen vuotta myöhemmin koko kansantalouden työtuntimäärästä oli tuhoutunut 396 miljoonaa työtuntia ja teollisuuden työtuntimäärästä 90 miljoonaa. Valitetaan suureen ääneen, miten palkkatulojen osuus kansantulosta on supistunut. Tottakai on supistunut tuon sontaluukkumenon seurauksena, jolla palkkatyötä on vaikeutettu. Pääomatulo syrjäyttää sitä jatkuvasti. Mutta tämä tuhopolitiikka peitetään nyt uhopolitiikan alle. Ihmisten ääntä ei nyt kuulla, vaan nyt kuunnellaan Brysseliä kuten Paula Koivuniemi Tomppaa. TT:n konferenssissa Huhtamäen toimitusjohtaja Timo Peltola pelkisti kansainvälisen yrityksen näkökulmasta tilanteen siten, että Suomessa tarvitaan perheen molempien puolisoiden työpanos saman elintason saavuttamiseksi, mikä Keski-Euroopassa saavutetaan toisen puolison työssä käymisellä.

Rinnastus puhuu järkyttävän selvää kieltään. Julkistettiin myös mielipidetiedustelun tuloksia, jotka kertoivat, että Suomessa katsottiin hyvinvointivaltion tila melkoisen hyväksi. Ei kerrottu, oliko tätä kyselty lapsilta, jotka ovat vieraassa hoidossa, jotta heidän vanhempansa pääsevät rahoittamaan nykymenon miehittämän komentosillan toimia ja toilauksia. Mitä he mahtoivat vastata hyvinvoinnin tilastaan.

Mielipidetiedustelujen tulokset kertoivat myös, että kansalaiset pitivät tärkeänä työllisyyden kannalta taloudellista kasvua. Sen sijaan ei kerrottu, että tuo kasvu lähtee ihmisten luovasta panoksesta eikä ollut kysytty, pidetäänkö ihmisen luovuutta ruokkivaa henkistä kasvua tärkeänä. Jos asiaa vakavasti tutkittaisiin, päädyttäisiin varmasti siihen, että aivan ylivoimaisesti suurin kasvupotentiaali on konehuoneessa ja siellä ihmisten toiminnassa. Sen sisältämä henkinen energia vain pitäisi vapauttaa, sen sijaan, että sitä nyt entistä enemmän kahlitaan, jotta heitä voitaisiin paremmin käyttää pelinappuloina tupoteatterissa ja muussa vallanpidossa. Kansalaisethan eivät ole edes oikeasti täysikäisiä, kuten Anu Kantola väistökirjassaan selkeillä sitaateilla "suoraan hevosen suusta" osoittaa.

* * *

Marraskuun lopulla kuoli radiolegenda Martti Silvennoinen, joka oli myös työtoverini pätkätyöksi jääneen radiourani aikana 1960-luvulla. Hänen poismenonsa kunniaksi esitettiin ohjelma, jossa hän haastatteli Albert Schweizeria vuonna 1959. Schweizer sanoi mm., että "kulttuuristamme puuttuu todellinen inhimillinen henki". Hän sanoi, ettei tulisi toimia siten, että ollaan vallan tavoittelussa valmiita uhraamaan ihminen. Kuinka tilanne on muuttunut neljässä vuosikymmenessä? Ei mitenkään. Seppo Hautalan ja hänen perheensä on ollut valmis uhraamaan mm. kaksi porvarillisen puolueen oikeusministeriä, joista toinen oli myynyt yrittäjyyden puolustamisen esikoisoikeuden ministerinsalkun arvoisesta hernekeitosta, koska katsoi tämän vaarantavan paitsi oman uransa myös johtamansa järjestön pääsyn tupopöytään herrojen seuraan. Seppo Hautala oli aikanaan tämän järjestön jäsen. Toinen taas lähti kokonaan muille maille "Helsingin valoihin" kilpailemaan pääministerin paikasta, jonka saavuttamiseksi piti myös olla hyvää pataa ay-liikkeen kanssa, joka oli vahvana taustavoimana kaadossa. Molemmille Hautalan perheen uhraaminen oli pikkujuttu, tasa-arvoisesti riippumatta siitä, oliko kyseessä mies vai nainen.

Eräs venäläinen lehti kirjoitti, kuinka Putin oli uhrannut ihmishenkiä teatterissa presidentin viran turvatakseen. Kyseessä on sama asia. Nämä ovat niitä ilmiöitä, joiden perusteella olen Oi maamme -kirjassa psykoanalyytikko Erich Frommin sanontaan nojautuen puhunut ihmissyöntivaltion tunnusmerkeistä. Oli hienoa kuulla "Silviksen" metallinsointuista ääntä ja upeaa tyylittelyä ja saada lukea hänet edes lyhyeksi aikaa työtoverikseen, jonka työskentelyä oli ilo nähdä ja kuulla. Oli kuin hän olisi autoradion välityksellä halunnut antaa oman panoksensa nyt alkavaan taistoon.

Haastatteluvuodelta 1959 olen merkinnyt muistiin myös ajatuksia eräästä itsenäisyyspäiväpuheesta. Siinä todettiin, miten joka puolella tuolloin kuultiin huokailtavan, että "aikamme on sairas". "Sitä julistavat lehdet otsikoissaan, sitä vaikertavat papit saarnastuoleistaan." Pidin tuon puheen itsenäisyyspäiväjuhlassa nuoriseuratalossa Enontekiön Peltovuomassa, missä olin kansakoulunopettajana, pätkätöissä sielläkin. Silloin oli julkisuudessa eräitä väärinkäytöksiä, jotka näyttävät nykymittapuun mukaan kovin vaatimattomilta. Jatkoin puheessa kuitenkin, ettei aika vielä sillä ole sairas, että maan johtomiehet tekevät temppujaan, jos kansan ydin on terve. Olen edelleen samaa mieltä. Jos kansalaiset haluavat, he voivat vaihtaa komentosillan väen. Tässä mitataan kansan ytimen terveyttä. Ja täältä lakeuksilta tätä tervettä ydintä on aina löytynyt. Ennenkin on suuntaa Suomelle haettu ja näytetty Pohjanmaan kautta.

* * *

Ei ole ihme, että meno ei ole laman jälkeenkään muuttunut. Komentosillalla on edelleen joko se sama väki, jonka nimiä vilisee kirjassa VS-yhtöiden kaatopuuhissa tai heidän samanhenkisiä seuraajiaan. Pitkään laman jälkeen saatettiin sanoa, että entisen Neuvostoliiton vaikutuspiiriin kuuluneista maista Suomi ja Kuuba olivat ainoat, joissa vallanpitäjät eivät olleet vaihtuneet. Ei tilanne vieläkään ole asiallisesti muuttunut. Jotkut ehkä ovat tavallani odottaneet Suomen keskustan voivan tehdä jotakin menon muuttamiseksi, mutta sen kohdalla tilanne on tietyllä tavalla kaikkein surkein, sillä se on uuden puheenjohtajansa myötä syönyt vanhan perintönsä arvokkaimman osan. Kokoomus on menettänyt mahdollisuutensa jo aikoja sitten alistuessaan demarien apupuolueeksi ja demaripresidentin tekijäksi, missä sillä tosin on vankat perinteet.

Vihreät ovat olleet tukevasti myötävaikuttamassa nykymenoon hallituksessa kalkkiviivoille saakka. Kun ennen maalisvaaleja pohdin, mikä puolue saattaisi nykyisessä tilanteessa avata uusia näkymiä, niin että sen kanssa voisi tässä tarkoituksessa hakea yhteistoimintaa, en löytänyt muita vaihtoehtoja kuin kristillisdemokraatit, joilla todella on nyt etsikkoaikansa. Edellytyksenä on, että puolue ottaa todesta ihmisen, lähimmäisen, kunnioittamisen ja lähtökohdakseen palvelun periaatteen myös politiikassa, nykymenon mukaisen komentelun ja uhon sekä nahkurinorsilla uhkailun sijaan. Vaaliviestini voi kiteyttää lyhyesti. Suomi ei selviä pitkän päälle nykymeiningillä.

Maa tarvitsee uuden ja fiksumman meiningin. Johdetaan tätä maata ja sen yrityksiä ihmisiksi. Ei tessin pykälien ja EU:n direktiivien voimalla. Niissä ei ole voimaa. Voima on ihmisissä. Otetaan ihminen lähtökohdaksi, sen sijaan, että nyt kaiken lähtökohtana ovat korporaatiot, valtakoneistot, jotka kuristavat kansalaisia. Tästä ei selvitä joillakin työryhmänäpertelyillä, vaan koko politiikka on arvioitava uudelleen mainitusta lähtökohdasta käsin. Silloin monet pienet asiat alkavat ratkeilla, ja niiden summana syntyy uudenlainen hyvinvointi.

Kaikkein keskeisin on työelämäsäännöstö, jossa työntekijä on korotettava täysi-ikäiseksi ja -järkiseksi toimijaksi, joka ei kaipaa nykymenon mukaista pakkopaitaa. Seppo Hautalan johtamistapa sopii erinomaisen hyväksi esimerkiksi. Itsenäisyyspäivän aamuna tuli Radio Suomesta Tapani Niemen toimittama erinomainen ohjelma. Siinä kerrottiin, miten Kolarin kunnan syrjäkylillä oli saatu apatia loppumaan identiteettitaloudeksi kutsutuin keinoin. Siinä toimitaan yksittäisten ihmisten pienten ideoitten ja paikallisen perinteen pohjalta. "Keskipisteessä on yritteliäs ihminen", sanoi eräs haastateltava. Tämä on juuri oikea lähtökohta kurssin muuttamiseksi, ja juuri tällaista toimintaa demarimeininki on syvästi halveksinut.

Verotuksen kohdalla taas lähtökohdaksi on otettava sen seikan tarkastelu, miten verotus ja erityisesti progressio vaikuttaa kansalaisen motivaatioon ponnistella itsensä kehittämiseksi, hänen henkiseen kasvuunsa. Kun keskustelin ensimmäisiä kertoja asettumisesta ehdokkaaksi Vaasan vaalipiirissä, tuli vastaan sellaisiakin käsityksiä, että mitä siellä ulkopuolinen, vantaalainen tekee. VS-yhtiöiden kohdalla on kuitenkin kysymys niin suuresta kansallisen mittaluokan asiasta, että sen suhteen kukaan suomalainen ei voi olla ulkopuolinen. Tällaisesta yhteiskunnan johtamisesta kärsivät kaikki kansalaiset ja koko maan talous. Se johtaa ennen pitkää koko Suomen lailliseen murhaan, tosin laittomin lieveilmiöin. Sitä paitsi tunnen myös Ilmajoella jonkinlaista henkistä kotipaikkatunnetta sen vuoksi, että olen saanut Seppo Hautalalta niin monenlaisia henkisiä eväitä, ei yksin yrityksen johtamisesta, josta aikoinaan tein myös hänen lehtihaastattelunsa.

Sen sijaan en lainkaan ymmärrä sitä, että lähtee poliittisesta kotipesästään lisävallan saamiseksi kauas toiseen ympäristöön. Lipponen ja Jäätteenmäki ovat kyllä varmasti huipputaitavia taikureita, kun he vielä jakamattomaan korttipakkaan käsin koskematta ovat jo pelanneet pääministerin paikan itselleen. Oikea järjestys on kuitenkin se, että korttipakka sotketaan ensin huolellisesti ja te äänestäjät jaatte kortit uudelleen. Mediassa on kerrottu, että täällä olisi jaossa vain vajaat 12.000 Jäätteenmäen ääntä. Tilastokeskukselta saamani tiedon mukaan jaossa on kuitenkin noin 366.000 ääntä. Jokainen niistä on yhtä arvokas.

Taikurin taitoja arvoisat pääministerikisailijat kyllä tarvitsevatkin, jos he aikovat ay-liikkeen keinoin työttömyyden johonkin tiettyyn prosenttiin "painaa", kuten molemmat ovat samasanaisesti uhonneet. Näitä keinoja Metallityöväen Liiton entinen tutkija Kimmo Kevätsalo nimittää muutaman vuoden takaisessa väitöskirjassaan epäluottamuksen uusintamiseksi. Se on varsinaista sontaluukkutouhua. Siinä on aina perimmäisenä motiivina ay-liikkeen valta-aseman säilyttäminen.

Mielestäni ei edes pitäisi hokea mitään yrittäjyydestä, jos on nähdyllä tavalla jättänyt yrittäjän perheen oikeudellisesti heitteille. Eikä yrittäjäjärjestön johdossa pitäisi sietää miestä, joka on tehnyt saman tempun sen oman entisen jäsenen perheelle. Ja sen lisäksi soluttanut järjestön demarimeininkiin sopeuttavalla suunnittelupäälliköllä. Tarkoittavatko molemmat yrittäjyyttä hokiessaan, että näin asioiden kuuluukin mennä. Kun hoitaa yrityksensä taitavasti ja huipputasolle, niin yritys tuhotaan ja perhekin saa vielä turhaan kärsiä vuosikymmeniä. Eikä kukaan välitä mitään. Tätä esimerkkiäkö houkutellaan seuraamaan? Tämä nykymeiningin mukainen yrittäjyyden "edistäminenkö" heitä tyydyttää? Olisi paljon uskottavampaa tehdä edes jotakin kotinurkilla olevan ammottavan vääryyden hoitamiseksi, sen sijaan että riekkuu sinänsä nykymenosta paljon puhuvan Soneran johtamisnäytteen ympärillä. Puheenjohtaja Jäätteenmäki sanoo ohjelmapuheenvuorossaan Suomenmaassa 26.11.02: "Me emme voi hyväksyä ihmisten jättämistä heitteille." Tämä ei selvästikään koske Hautalan perhettä.

* * *

Kun kaikki luurangot tulevat kaapista aikanaan esille, lienee parasta heti aluksi tunnustaa sekin hirmuinen asia, että sukujuureni ovat Savossa. Ja Etelä-Pohjanmaalla on sanonta, jonka mukaan savolaisuus ei ole synti, mutta iso häpiä. Mielestäni se ei kuitenkaan ole yhtä suuri häpeä kuin se, että eteläpohjalaiset kansanedustajat eivät ole tehneet edes VS-konkurssipesien suhteen mitään kahteenkymmeneen vuoteen. Ajattelin myös, että ehkä samalla voitaisiin heimosodatkin lopettaa. Kaikkien suomalaisten on nyt yhdistettävä voimansa, jos aiotaan pelastaa Suomi kotimaisten ja ulkomaisten koneistojen kuristukselta. Ja vielä on lieventävänä asianhaarana, että minulla on kaksi puoleksi eteläpohjalaista poikaa.

Viime aikoina on valiteltu vaaliosanoton alhaisuutta. Mitä ihmettelemistä siinä on, kun valtapuolueet kilpailevat samankaltaisuudella ja sillä, kuka kumartaa syvimmälle SAK:ta, kuten jopa Helsingin Sanomat totesi keskustan puheenjohtajavaalista. Vain pääministerin persoonasta mukamas kilvoitellaan, kumpi on söpömpi. Tietenkin tästä syntyy kuva, ettei yhdellä äänellä ole merkitystä. Onneksi asia on toisin. Muutamat ovensuukyselyni osoittavat, että äänestäjä viipyy äänestyskopissa yleensä vähintään puoli minuuttia. Tuon puolen minuutin ajan hänellä on valtaa enemmän kuin SAK:lla. Tämä johtuu siitä, että, kuten Oi maamme -kirjassa kerron, SAK:lla ei ole äänioikeutta. Talouselämässä 20.9.02 tosin kerrotaan SAK:n puheenjohtajalla Lauri Ihalaisella olevan miljoona ääntä, mutta se on pötyä. Kyllä Ihalaisellakin on vain yksi ääni. VS-yhtiöiden toimintatavasta saa ohjenuoran myös politiikkaan. Kun viime maaliskuussa teimme Bjarne Kalliksen kanssa esisopimuksen lähtemisestäni mukaan, annoin lehdistötiedotteen, jossa sanoin VS-yhtöiden ohella syyksi sen, että tätä maata johdetaan sekä epäkristillisesti että epädemokraattisesti.

Sitten Laillisen murhan uusintapainoksen julkistamistilaisuudessa viime kuussa Ilmajoella pyysin täällä Hautalan tueksi nousseen kansanliikkeen aktiivia Tapio Mäki-Rautilaa kertomaan, kuinka siihen saattoi parissa päivässä kertyä yli 2.500 nimeä. Hän mainitsi syynä paitsi koetun vääryyden, myös sen, että "VS-yhtiöt olivat toiminnallaan voittaneet ihmisten sydämet puolelleen". Siinä se on. Kyllä siinä muu ihminen sitten tulee mukana, jopa rahakukkaro ja kynäkin äänestyskopissa.

Hyvät kuulijat!
Olen ilmoittautunut palvelukseenne ja olen käytettävissänne, jos haluatte muutosta nykymeininkiin. Siihen tarvitaan vain numero, jonka saamme myöhemmin. Äänestys on salainen, joten ei siinä mikään hallituspaikka vaarannu. Niitä, jotka tahtovat nykymenon jatkuvan ja jomman kumman söpöläisen pääministeriksi sitä varmistamaan, jää kyllä vielä varmasti ihan riittävästi. Kiitän kristillisdemokraattista puoluetta siitä, että se on tarjonnut tähän tilaisuuden, ja Ilmajoen paikallisosastoa hyvästä yhteistoiminnasta järjestelyissä.

Kaikkihan me tunnemme hokeman, että kun savolainen puhuu, vastuu siirtyy kuulijoille. Sekin on nykymenon mukaisen komentosiltaväen hämäystä. Sillä he haluavat sanoa, että vastuu muka heidän puhuessaan olisi puhujan pöydän takana. Sisäpiiritietona voin kertoa, että ei se voi teille kuulijoille siirtyä, sillä siellä teidän puolellanne se on aina ollut ja tulee nykymenolla aina olemaan. Ajatelkaapa vain, kuinka moni mm. VS-yhtiöiden kaatoon osallistunut on kantanut vastuuta? Kantamus on tainnut olla aika keveä. Ja jos täältä Pohjanmaan kautta tulee riittävän selvä viesti, että jo riittää nykymeno ja valta komentosillalla on vaihdettava, niin sitä viestiä on varmasti pakko kuunnella myös valtakunnan valtakeskuksissa, vaikka pääkallonpaikan kallojen ja korvien kovuusaste onkin melkoista luokkaa.

Valtakunnan valta ja vastuu tästäkin ratkaisusta on teidän käsissänne, arvoisat kansalaiset. On luontevaa aloittaa muutos ja vaihdos täältä Ilmajoelta, nykymenon erään synkimmän muistomerkin ääreltä. VS-yhtiöiden tueksi nousseen kansanliikkeen adressissa oli 2502 nimeä. Ei ole kohtuullista, tuskin edes sopivaa odottaa Seppo Hautalan tuen ylittävää äänimäärää. Kyllä sillä pääsee ihan kivasti alkuun.


Tiedote 11.1.03

JÄÄTTEENMÄEN "VALOISAMPI VAIHTOEHTO" TOSI PIMEÄ

Keskustan puheenjohtajansa Anneli Jäätteenmäen kuvalla markkinoima "valoisampi vaihtoehto" on joko tosi pimeää tietämättömyyttä tai sitten raakaa tahallista hämäystä.

Kun keskusta "takaa" tasa-arvon palkkoihin, se antaa takuun, josta sillä ei ole vähäisintäkään mahdollisuutta vastata. "Komentosillan" poliitikoilla ei yksinkertaisesti ole sellaisia keinoja, joilla ne saisivat ihmisten arkisessa ympäristössä, "konehuoneessa", aikaan nykyistä parempaa palkkatasa-arvoa. Pakkoon perustuvat yritykst ovat sinänsä pimeää taantumusta ja saavat aikaan vain sekaannusta.

Eikä työttömyyden poistaminen ole mahdollista, ellei yritteliästä ihmistä ja kansalaista nosteta suurempaan arvoon kuin ay-liike ja vapauteta ay-liikkeen sekä demarimeiningin pakkopaidasta. Ay-liikkeen kylkeen liimautuneella Jäätteenmäellä ei näin ollen ole mitään todellisia keinoja työttömyyden poistamiseen.

Myös yrittäjyyden suosiminen on tyhjää puhetta Jäätteenmäeltä, joka jätti oloissamme ainutlaatuisen konnantyön kohteeksi joutuneen eteläpohjalaisen yrittäjän Seppo Hautalan perheen sekä oikeusministerinä että kansanedustajana heitteille ja lähti Keski-suomalaisen sanoin "Helsingin valoihin", hakemaan itselleen valoisampaa vaihtoehtoa.

Tiedote 22.1.03

STASI -MEININKI JYTÄÄ - VAALEISSAKIN?

Poliittisen historian professori Seppo Hentilä kertoi viime viikonvaihteen seminaaraissa, että kaikkien puolueiden poliitikoilla oli yhteyksiä DDR:ään kristillisiä ja SMP:tä lukuunottamatta. "Joukossamme vaeltaa iso joukko Stasin ja KGB:n 'agentteja' , jotka itse ovat tietämättömiä asiasta", hän sanoi. Suomea pidettiin länsimaiden heikoimpana lenkkinä.

Stasilainen perinne painaakin Suomea ja sen valtapuolueita edelleen raskaana sekä ulko- että sisäpolitiikassa. DDR-läisin menetelmin kaadettiin sosialidemokraattien toimesta myös ilmajokelaiset VS-yhtiöt, joiden konkurssi on ehkä stasilaisen kautemme surullisin muistomerkki.

Kauniita puheita yrittäjyydestä pitävät muut vanhat Stasi-puolueet ovat osallistuneet muistomerkin vaalimiseen olemalla sormellakaan koskematta asiaan, vaikka konkurssipesiä on pidetty selvittämättöminä yli kaksikymmentä vuotta, minkä ajan 1200 työntekijää työllistäneen yrittäjän perhe on joutunut olemaan vailla heille kuuluvia varoja.

Niinkuin DDR Suomikin on pinnalta oikein mallivaltio, mutta pinnan alla on samalla tavoin dopingin lisäksi paljon muutakin mätää, jonka julkituloa varjellaan huolellisesti konsensuksen nimissä.

On hyvin luonnollista, että pääministeri Lipponen kehottaa "vastuullisuuteen" asiassa vaalien alla. Kenen pitäisi olla vastuullinen ja kelle? Pitäisikö pohjalaisten äänestäjien tuntea vastuullisuutta tämän taloushistoriamme suurimman konnantyön toimeenpanijoita kohtaan? Joka tapauksessa keskustan puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäki noudatti Lipposen ohjetta Huomenta Suomi -lähetyksessä ja osoitti asiassa tämälleen yhtä suurta "vastuullisuutta" kuin VS-asiassakin, toisin sanoen karttoi sitä yhtä huolellisesti.

Myös DDR:ää hallitsi yksi puoluea, jonka johtaja tiedettiin pääministeriksi jo ennen vaaleja. Vaalien aikaan johtaja rauhoitti isällisesti kansalaiset suhtautumaan niihin vastullisesti. Tuttua meininkiä!



Tiedote 16.2.03

VASEMMISTON YRITYSVIHAMIELISYYS NOUSEE VAALEISSA PINTAAN

Vaalien alla on jälleen vannottu yrittäjyyden olevan sekä talouden että työllisyyden kannalta avainasemassa. Jo aiemmin siitä on puhunut mm. presidentti Tarja Halonen ja viime aikoina puheisiin on yhtynyt myös pääministeri Paavo Lipponen.

Paljon ei kuitenkaan tarvitse tätä pintakoreutta raapaista, kun esiin putkahtaa vasemmiston aito kauna yritystoimintaa kohtaan. Näin kävi mm. Akavan paneelikeskustelussa Vaasassa 15.2. Sekä vasemmistoliiton ehdokas Stefan Håkans että SDP:n Miapetra Kumpula julistivat ay-liikkeen tutkijoiden väitteitä Suomen heikosta irtisanomissuojasta ja irtisanomisista hyvin kevein perustein. Tämä on heidän mukaansa saatava seuraavan eduskunnan aikana kuriin entistä ankarammilla laeilla. Vihreiden ehdokas myötäili näitä näkemyksiä. Niin kauan kuin tämä negatiivinen yritys- ja ihmiskäsitys sekä halu panna se kuriin hallitsee Suomea, ei ole toivoa työllisyyden pysyvästä parantumisesta. Juuri sillä työttömyys on saatu aikaan. On suorastaan ihme, ettei yrittäjävajaus ole näissä oloissa nykyistä suurempi.

Ns. pätkätöiden lisääntyminen johtuu juuri tiukasta irtisanomissuojasta. Nyt SDP ilmoittaa vaaliohjelmassaan vähentävänsä pätkätöiden määrää. Tuolla yritysvihamielisellä asenteellaan he varmasti onnistuvat siinä. Vasemmiston opeilla Suomessa ei ennen pitkää ole töitä pätkääkään

 

Tiedote 20.6.03

KEPUN OMAT HURU-UKOT KAIVOIVAT JÄÄTTEENMÄKI-KUOPAN PUOLUEELLE

Anneli Jäätteenmäen seikkailun päättymisessä politiikan Tervanevalla loogisesti väistämättömään loppuunsa oli yllättävää vain nopeus. Tämä oli kuitenkin hyvä, että vältyttiin enemmiltä vahingoilta. Kun uusi hallitus ilmeisesti kuitenkin rakennetaan hänen kokoon kyhäämällään mädällä ohjelmalla ja hallituspohjalla, ei uudenkaan hallituksen ennuste ole paljoakaan valoisampi.

Lopputuloksesta lankeaa suuri "kunnia" puolueen kahdelle keskenään sankariteoista kilpailevalle mediaministerille ja päätoimittajalle, Ilkan Kari Hokkaselle ja Keskisuomalaisen Erkki Laatikaiselle. Näiden Jäätteenmäkeen hurmaantuneiden vanhojen herrojen kepun kenttään puhaltaman hurmoksen voimalla Jäätteenmäki huudettiin puolueen puheenjohtajaksi.

Nämä huru-ukot eivät olleet oivaltaneet, että politiikan tätimafian kulta-aika oli jo ohi, kun se oli alkanut murentua huipulta lähtien puhemies Riitta Uosukaisen jouduttua luopumaan hänen kuplansa puhjettua. Enää ei voi pelkän "naiseuden" suojassa toimia kuinka härskisti tahansa.

Herroja ei huolettanut se, että Jäätteenmäki ei todellisuudessa edustanut keskustalaisia arvoja, vaan paistatellessaan SAK:n entisen lakimiehen Tarja Halosen kanssa käsikkäin he olivat kaikin puolin kuin kaksi marjaa. Hokkanen julisti jo helmikuussa, että "Etelä-Pohjanmaan tulevaisuuden kannalta ehdottomasti tärkein ajankohtainen hanke on saada maahan eteläpohjalainen pääministeri".

"Hanke" onnistui. Eteläpohjalainen pääministeri tuli ja meni. Onko nyt siis jo eteläpohjalainen tulevaisuuskin menneisyyttä? Katastrofista kirjoittaessaan molemmat päätoimittajat puhuvat omassa asiassaan.

Läksin sitoutumattomana ehdokkaana vaaleihin Etelä-Pohjanmaalla eräänä tarkoituksena haastaa Jäätteenmäki hänen kuplansa ja kaksinaamaisuutensa paljastamiseksi erityisesti työttömyyden ja VS-yhtiöiden osalta. Mutta tästä tiedon saatuaan hän vastoin aiempia puheitaan muistikin, että hänen aviomiehensä on paljasjalkainen helsinkiläinen.

Ei asia tosin muutenkaan olisi onnistunut tuossa hurahtaneessa mediailmapiirissä, ei ainakaan ilman moninkertaisia ilmoittelurahoja.

Sääli kepua ja sääli Suomea. Kepu olisi ansainnut sen arvoihin rehellisesti uskovan puheenjohtajan, tarjolla olisi ollut. Ja Suomi olisi ansainnut paremmat vaalit ja paremman hallituksen. Porvarillinen politiikka rämpii pohjattomassa suossa.

Jäätteenmäki on tehnyt omat johtopäätöksensä pakon edessä. Aikovatko ministerit Hokkanen ja Laatikainen tehdä joitakin johtopäätöksiä? Vaikkapa journalistin vastuusta sekä journalismin ja politiikan sotkemisesta keskenään.

Kauko Parkkinen Valtiot.maist., oikeust.kand. sitoutumaton ehdokas Vaasan vaalipiirissä viime vaaleissa

www.kauko-kustannus.fi

- nettisivut sisältävät mm. kolumnikokoelman LäysSäkkeitä (J:mäen "vaaliohjelmien" kunniaksi, 14 euroa postikuluineen), jonka luettuaan oitis oivaltaa tapahtuneen väistämättömyyden

YHTEYSTIEDOT

Lummepolku 2 D
01300 Vantaa
puh: (09) 823 7795
Fax: (09) 873 2187
Sähköposti: kauko.parkkinen@kauko-kustannus.fi